Robotiti rop

Uupunut on tyhmä ja
nielaisee syötin,
kun se vapauttaa katiskasta.

Maha verillä,
pakomatkalla,
se kasvattaa arpea,
vaikka koukku ankkuroi
pikku lampeen.

Samaan aikaan puhdistuu vesi,
vahvistuu arpi,
ja lopulta koukku pettää
irtoaa plups

ja uupunut lentää!

Halki taivaan se kiitää
halki preerian
heiluttaa eväsillään 
ja häntäjouhillaan,

hei me lennetään!

Tämähän on ihanaa,
osaaminen kasvoi mahalaukusta
ja myötatunnon kuola valui suupielistä.

Kiitos katiskalle, koukulle ja arpikudokselle!

Täältä tullaan.

Hiekkamuru

En tiedä vieläkö runo asuu täällä,
asuuko täällä vain runonkuoria?

Sydän taistelee,
ja aika näyttää,

jaksaako se.

Aika painava kivi tällä kertaa
ja kunto on romahtanyt,
suojaus kadonnut.

Ystävä livahti sisään
ja sielu ulos.

Väärään paikkaan se meni.

Uupunut kivenkantaja jaksaa nostaa hiekkamurun,

saa runon päästä kiinni,

muttei jaksa vetää sitä kuiville.

Karaistuminen

Jaksaako sydän vielä?
Mitä siltä vielä vaaditaan?
Eikö se antanut jo kaikki
ja enemmän?

Hiljaisuus, sinetti,
aika korjaa.

Tarinaa voi kuitenkin kirjoittaa,
laulaa, soittaa, voi tanssia hidasta kipua,
voi maalata
sielun ammottavien vaikenevien kammioiden kuvat.

Voi kirjoittaa kivulle siivet.

Merkityksellisyyden siruista
voi hitsata terästä,
opetella halaamaan rauniota,
voi etsiä liekkejä,
jotka ennallistavat ilot
ja valavat sykkeen teräkseen.

Life with wind and rain

My life is jazz
it is dance
so many beautiful, talented, creative ones around
so open hearted minded ones
uniques

we all are
we'll be fine
we'll not be balanced
but we'll be fine

wind comes
dries my eyes
loving is brave

loving is painful
it is life
with wind
and rain

Yhteensovittamattomuus

Syksyn kultalehdet

ennen niiden kuolemaa
ennustavat samaa yhteensovittamattomuutta,
joka eristi 
yksinäisyyteen.

Hauraat äärettömyydet
hetken koskettivat toisiaan,
maalasivat lehtensä.

Mutta pakkasyö oli liian pitkä,
ikirouta kurkisti kesän lopussa ilkikurisesti,
ja mantereet eivät mahtuneet samaan kotiin:
Värit paloivat
pois:
Hyvin painava perintö
poltti lehtien värit
muistuttaen syksyn hetkellisyydestä.

Ihminen etsi sinä toista
etsi magneetin napaa,
etsi syvyyttä,
mutta älä luule,

että napojen suhde ratkeaa meidän aikanamme,
se vaatii uusia jääkausia, sotia, syksyjä ja talvia.

Navat kutsuvat toisiaan ja eristävät,
vaikka kaikki haluavat vain olla yhtä,
vastakkaisten napojen onni on kultalehti,
ja ylösalaisin käännetty onni on fragiili
molemmista päistä.

Se muokkaa maailmaa,
mutta hitaasti

ehtiäkseen perustaa kesämajan.

Toivoton

Kun toivo katoaa,

jää vain ammottava tyhjyys
loputon kuivuus

tai sade,

lannistunut hetki hetkeltä hidastuva

värinä.

Maalaus

Siivenriekaleet enää hauraan rihman varassa
jokin poistuu sisimmästä
jotakin tulee tilalle.

Kuinka monta tasoa on yhdessä illassa,
mistä tunnistetaan askel askeleelta

häätötila:
löytyy uusi kidutuksen muoto,
josta kerron tykkääväni,
kun en halua paljastaa tietäväni.

Etten vaan loukkaisi.

Sitten muserrun
ruumiin painon alle:
En tiedä syntyykö kipu
väkivallasta
vai siitä, että tunnistan sen juurisyyt.

En ole varma tahattomuudesta
tai tahallisuudesta,
mutta jo valmistaudun toistokertaan,

joka tekee minut tietoiseksi

puutteistani kipeästi

uudelleen.

Maalautuu kuva siitä,

mikä minä en ole.

Haluan paeta heti,
mutta en tee sitä.

Totuudet

Kaikessa on aina monta
rinnakkaista
päällekkäistä totuutta
meillä on onnea, me voimme valita niistä
mieleisen.

Valheen pelko

Kohtaamislukutaidon karikoissa
annamme itsemme uskoa omiin merkityksellisyyksiimme,

kunnes huomaamme harrastavamme uintia 

lumeporeammeessa.

Mitä enemmän yritämme välttää valheita,

sitä enemmän ne sumuttavat meitä 

ja me niitä.

Olenko se vain minä vai olemmeko me kaikki

oletettujen kohtaamisten muuntokoulutuksessa

kohti hyödyllisenä oloa
ja asioiden selittämistä,

meetistä toiseen?

Merkitystä mitataan hyödyn määrästä:

Voi minua ja sinua, 

jotka kuulumme tähän surullisenkuuluisaan

sotaisaan,

rasistiseen ja

ahneeseen lajiin.

Voisimmeko säilyttää haavoittuneet illuusiomme

paljauden rakastettavuudesta?

Vieras

Kaikki on hyvin.

Vain tutut ovet menivät kiinni,
tutut tuoksut,
asiat, jotka olivat helppoja,
ja joista pidin,
eivät ole helppoja enää.

Paluu aikaan ennen nykyistä,
sytyttää muistoja, muistoja,
vaikka kaikki on niin kuin pitää
ja niin kuin tiesin
ja odotin
ja toivoin.

Olen ylpeä itsestäni.
Tein sen,

lopultakin tein,
opettelin tuntemaan,
rikkomaan seinän,

kutomaan kyynelistä siltoja
merien yli.

Nyt asettelen henkareita
kannattelemaan sielun
tyhjiä kuoria

ja olen vieras
taas
ja aina.

Onko draama kotona?

Hei mitä kuuluu,
onko draama kotona?

Ei oo,
ei se asu enää täällä.

Kaikki hyvin
veri voittaa,
minun vereni kuivui jo ja

hymy tiivistyi jääkauden kallionlohkareen

ikihymyksi.

Lensin turbulenssissa kalleimmilla koneilla
ja mustikkakeittoni lensi kattoihin,
levisi maan ääriin

ja nyt yritän haparoida sitä takaisin kuppiin

pisara pisaralta,

mutta se on kuin Rorschachin testi.

Ei hätää,

mulla riittää tekemistä, tulkitsemista,

mustikkakeittoläiskä vain

on vähän pisaroina vaan.

He tulevat takaovesta ja poistuvat etuovesta

He tulevat takaovesta ja poistuvat etuovesta
ja pyyhkivät sielun pölyt mennessään.

Tervetuloa vaan käymään,
yksi kerrallaan,
tervetuloa poistumaan.

Minä jään kysymään:
Miksi tulit?

Läpikuljetuksi tuleminen

väsyttää minua.

Näkymättömän tien kulkijat

Päädymme aina salaseuraan,
tuhkaamme jäljet
ja kuumuuden voi kokeilla kädellä vielä.

Hohkaavat jalkaterät ja välähtävä katse
pakottaa pukemaan
vaihtovärejä.

Kun valitsemme läpinäkyvän virran,
vedet valuvat ylöspäin,
emmekä ole koskaan kokonaan.

Me haluamme olla värillisiä,
mutta se ei käy.

Sinä ja minä, lapseni,
emme ole puhuneet siitä vielä,
mutta tulee aika,
kun värittömyysseosta konservoidaan.

Liskot kiipivät lipputankoihin

En etsi enää,
ei ole mulle sopivaa matalaa ja korkeaa.
Olen pesäpallo, johon ei osu,

soljuvat hetket puikkelehtivat

lipputankoihin,

liskoina kiipeävät

katselemaan kauas.

Jonglöörit heittelevät palloja ilmaan,

pallot viuhuvat värikkäinä,

eivätkä tottele, asetu,

pomppivat vaan menemään

nopeasti kiipivien liskojen nieltäviksi.

Hyödyllisenä olemisen taito

Kun olin ihan pieni,

kaksi lasta kasvoi yhteen
kuin puu,
oksat haparoivat toisiaan
kunnes ne irrotettiin,
kädet käsistä pois.

Jää, tuuli, rakkaus, taivas, joku muu,
aina sinut vei jokin pois.

Olin ehkä huonompi kuin kaikki muut
ja minulle jäi
kalvava elämänmittainen syyllisyys,
huonommuus.

Kohtasin hyviä sellaisia,
mutta minä en ollut erityisen hyvä,

ja aina tuulen tullessa, 

minä väistyin, 

lähdin nopeasti,

poistuin vain paikalta 

sanomatta sanaakaan.

Reunat kasvoivat rosoisiksi
kilven sisässä, turvassa,
siellä oli vähemmän kipeää.

Kerran kaksi siirsin vähän kilpeä sivuun:

Puoli minua suojautui ja puoli
paljasti vatsansa,
noin vain,
kunnes vatsalle kävi köpelösti

ja keräsin kamppeeni.

Aina vaan odotin, 

että minusta kasvaisi tärkeä

joku, jolla olisi merkitys,

joka olisi tärkein, oikea ja
joka ei lähtisikään,

mutta kaikki ne lähtivät
ja minä heilutin nenäliinalla iloisesti
ja yritin urheasti maalailla 

ystävyyksien ristejä värikkäiksi.

Minäkin sitten lähdin, koko ajan.

Kuulun hyödyllisten lajiin,

silmissäni omaisuuteni 

siitä vaan tuhlaamaan,

ole hyvä.

Aamu räpsyttelee ikävän kyyneleet

Suojelen sinua,
autan,
katson, miten aamu räpsyttelee ikävän kyyneleet

pitkistä silmäripsistään.

Katson hiljaa,

miten rakennat elämäsi verkot,
miten lämpö hiljaa lepattaa kipeillä hartioillasi
ja näen, miten ratkot
monimutkaisia ruokaohjeita, ihmissotkuja,
miten navigoit kulttuurisulatoissa ja
miten luotsaat uuden elämän eteenpäin.

Ystäväni, kannat vuosituhansien viisautta,
mutta samalla olet pieni ihminen,
jolla on lukuisia tulevaisuustaitoja,
joita siirrät maailmaan nyt ja tulevina vuosikymmeninä,
olet ajatuslinkki, välittäjä ja valo.

Kohtaamme silloin tällöin,
mutta meidän on kuunneltava sydäntämme
ja valittava joka päivä oikein,
jotta onni lämmittää olkapääsi, 

perheesi olkapäät 

ja viemme eteenpäin sanomaa maailmasta,
joka on hyvä ja oikein.

Me osaamme,

opimme ja

olemme vastuussa hyvän historiasta.

Dinosauruksennahan kuoriminen

Kyllä, minä pääsin perille,
lopulta saatoin sanoa, että rakastan

ja luopumistahan olenkin harjoitellut lapsesta saakka.

Se oli raskas ovi avata,

avaaminen kesti yli neljä vuosikymmentä,

mutta se onnistui lopulta.

Ehkä en sulje sitä enää koskaan,

jos sydän on karaistunut jo kestämään.

Kauan sitten päätin etsiä,

kunnes löydän.
Päätin tulla isoksi ja leveäksi ja korkeaksi
ja minä tein paljon etsimistöitä.
Yritin monta kertaa
ja aina jalat lipesivät ennen päämäärää

ja jäin puolitiehen.

Nyt mietin,

vieläkö minulla on aikaa

kuoria yksi nahka.

Vieläko uudet ihot kasvavat?
Vieläkö joku tunnistaa lajini?
Vieläkö voin hetken räpistellä?

Kirsikanpoimija

Ihminen lajina on hyvin kumma,
se sotkee asiat keskenään,
asettelee itsensä toisten yläpuolelle,

ja kuvittelee tietävänsä erinomaisesti

ujuttaen uskomuksia ja valloittaen alueita, 

se tyrkyttää omaa erinomaisuuttaan maaperään,

jossa tämä erinomaisuus on tappava vieraslaji.

Kun elät elämäsi kulttuurisekamelskassa,
et enää tiedä, mikä on uutta

ja mikä on vanhaa. 

Kodit synnyttävät mikrokulttuureja

ja lopulta vuosien saatossa eivät enää tiedä, 

miksi jokin oli tärkeää.

Ihmiset integroivat elementtejä kaikesta
ja sisimmässään ovat epävarmoja, 

menikö se oikein:

Mikä on välttämätöntä?
Minkä voi vaihtaa?

Mitkä asiat kuuluvat luuytimeen,

ja mitkä vain kirsikoita kakuissa?

Minä olen ollut vangittuna vapauteen
koko elämäni,
pulikoinut vaihtoehtojen virrassa,
valinnanvapaus syöpyneenä ihoon ja sieluun
ja minulle on vaikea ymmärtää,
kun elämällä on ennalta määrätty suunnitelma.

Omat pienet ajatukset onnen etsinnästä,
valosta,
ne rypistyvät kuin rusina,
ne näyttäytyvät kulttuurien valonheittimissä
hyvin itsekkäinä ja teknisinä.

Ihmislaji tuottaa

tiedettä, arvoja, perimää
ja lauluja, 

tunnettuja ja tuntemattomia kasvutarinoita

ja minä en tiedä,
mitä tästä kaikesta ajattelisin.

Toivon,

että jonakin päivänä ymmärrän enemmän.

Päivänsäde ja menninkäinen

Pikkuruinen sydämeni

kohtasi reitittimen,

joka johdatti hetkeksi kotiin.

Ei se ollut kirurginen operaatio,

ja koko ajan tiesin lopputuloksen,

jossa sydän tarvitsee happihoitoa lopulta,

ja vaikka yritin kieltää, ettei tarvitse,

se on hyvin kipeä.

Koti oli menninkäinen,

se rakasti pimeää
ja kun päivä valkeni
suljettiin tarina.

Minusta tuli itseni naapuri

Meillä kaikilla on aikoja,
jotka muistamme hyvin,
ja sitten on utuaikoja.

Ajat ja paikat risteävät ja paluut
saattavat osua nukkuviin muistoihin,
epävarmuuteen,
vahvana ja varmana utumuistot johdattavat aikaan,
jonka on halunnut jo jättää taa.

Mutta kuinka käykään,
yhtäkkiä olet keskellä roviota, ajassa, paikassa,
joka katosi jo kauan sitten.

Olen se, joka ei halua tehdä mitään uudestaan,
ja joka mitä ilmeisimmin tekee kaiken kahdesti.

Haluaisinko olla uusi naapurini, 

joka ilmestyi minulle eilen
34 vuoden takaa?

Se naapurin tyttö epäili aivojaan, kykyään rakastaa,
kykyään jatkuvuuteen ja pitkäjänteisyyteen,
se tyttö etsi onnea hyvin kaukaa ja mutkikkaasti.

Toinen naapuri on kasvanut vahvasta vahvaksi,
koonnut itsensä tuhkasta yhä uudestaan
ja ryhtynyt luottamaan itseensä,
ainakin joskus.

Ihmisen elämän logiikka on todella outo,

pienet asiat tuntuvat merkityksettömiltä,

mutta jokin outo ääni pakottaa 

seuraamaan punaista (ehkä se on punainen?) lankaa.

Ehkä sittenkin on suuri suunnitelma jossakin

ja kaikki menee ihan oikein,

kun jaksamme etsiä ja kuunnella,

vapautua loukuista loukku kerrallaan.

Urho

Olen niin urhea
ja vaatimaton,
mitään tarvitsematon,
niinpä niin.

Hiljaa liikehtii tarvitsemattomuuden kirous,
kurkin puskista,
seuraan päivityksiä,
kaikilla muilla on onni,
kaikilla muilla on kultaa.

Vaivihkaa tipahtaa läpinäkyvä kyynel,
jos hiljaisuus jatkuu liian pitkään,
mutta onneksi ei ole koskaan hiljaisuutta,

kun sen täyttää täyttää täyttää.

Kameleonttilintu

En sovi eläintarhaan,
en sisätilohin,
määrättyyn paikkaan.

Yhä uudelleen 
annan pilkkoa siivet ja muistan
silmät sammuvat vankeudessa

olen kameleonttilintu.

Tylsyyden kauhistus

Olisinko jo valmis lempeyteen
pysähtyneisiin hetkiin 
ja tuttuuteen.

Olisinko valmis valitsemaan yhden;
tottumaan pysyvyyteen,
jäämään johonkin kotiin?

Olisiko minulla valmius jo valita
aikaa sille?

Insinööritiedettä

Vuosien kalske,
louskuvat leuat,
hampaat,
takaa-ajo.

Rattaat pyörivät yhä,
pehmenneenä pystyn vastustamaan painoa
yhä vähemmän,
uupuvat keväät,
hiipivät varjot.

Etsin leukoja rattaita ja viimaa;
jään kosketusta,
veistä,
joka palauttaa elämän maun suuhun, 
kohti seuraavaa kurotusta.

Haparoin valoa,
jota rattaat jauhavat sisään.

Unohdin, mihin menen

Oli vihreää ja mä ajoin.
Aloin miettiä, mihin kaupunkiin menen,
Missä koti on.
Unohdin.

Kaupunki, maa?
Onko mulla koti?

Louhittu

Pala kankusta.
Pala sieltä
ja pala täältä.
Katsellaan:
Niin kauan, kun on kankutettavaa,
se maistuu.
Suussa makea tai hapan,
maistuu.
Kuparia, nikkeliä, kultaa.
Mikä maistuu!

Vähin erin maaperä köyhtyy ja loppuu kulta.
Ennallistetaanko?

Olen tottunut viimaan ja kylmään

Minä tiedän, 

että sinä tiedät, 

että minä tiedän, 

mitä tapahtuu. 

Se ei vaikuta mihinkään, 

olen puu, olen kuu ja olen tottunut viimaan ja kylmään. 

Ole rauhassa, ystäväni, 

tuulet tyyntyvät ja tulee lämmin kesä ja leijat. 

Kaikki hyvin, 

onni on sirpaleina pitkin maailmankaikkeutta, 

sieltä vain kauhomaan, 

kun aika on. 

Jatketaan matkaa ja käytetään laastaria, 

kunhan ei ihan joka päivä.