Artefaktien ja meta-artefaktien kuvauksen synty

Mitä rihmastot ajattelivatkaan
teknologian kosketuspinnoista
asiakkaan ulokkeista
sähkötuntosarvista,
miten kohtaavatkaan ne maita, maailmoja,
yritysten karua arkipäivää,
matkalaisten ensiaskelia
työn pehmeitä ja kovia kompetensseja kylvää.

Miten loputtomasta aineistosta
suunnittelun kuvantamisesta
kuvioiden hahmottomuuksista
lopultakin kaivettiin taulukot ja todennetut tuotokset
orastavat artefaktien ja meta-artefaktin kuvaukset itämään,
kun ne pyöräytettiin sopassa, jossa keittäjänä oli koko verkosto
tuottajista rahoittajiin ja loppukäyttäjistä alkuideoitsijoihin.

Niin kohtasivat hattara ja järki kaksi viisasta miestä
viitoittamaan tien.

Miten loputonta kuvanmuokkausta ja sananasetantaa vaatikaan kuvanhiomatyö,
että tosimaailman labrasta hioutui niinkin selkeitä taulukoita ja kuvia.

Valittiin metodeista kaunein kuvaamaan kriisistä toiseen pötkiviä iteraatioita,
jotka yksi toisensa jälkeen kiinnittivät yhä uusia luojia talkoisiin.

Käsi kädessä kymmenen vuotta
viiltävien minuuttien tappotahdissa
sanavalintojen kidutusseulassa kypsyi eräs nuori tohtori.
Nyt on kuva valmis.

Nostetaan tekijälle ja kaikille tämän loputtomalta tuntuneen ja nyt valmiin työn kunniaksi 💚 Tämä vuori, jonka juuri siirsit, on nyt uudella paikalla ja teet sen vastakin, kun haluat.

Onnea tohtori Hartikainen! Ihailen sinua suunnattomasti ja onnittelen sydämen uumenista asti!

Avosylin

Maija on kuin mansikka,
tuulahdus tuulen tuvasta,
semantiikkaa sopassa,
valaan pyrstösulat ankkurina.

Maija on skumpan kuplat,

valonväre sateessa,
sähkön vipinää revontulissa ja kaupunkien öissä

- ja päivissä.

Jos maailma olisi Maija,
ei olisi sotia,
ja kaikki olisivat rämäpäisiä
kakunkeittäjiä kirjanpainajille, tupajumeille ja paatuneille vieraslajeille.
Iloisesti yhdessä kukkisivat niin lupiinit kuin kangasvuokot,
joka kukka juurtuisi sopivan verran,

yhdessä ja erilleen.

Maija tuulee,

Maija kuulee,

Maija syntyi tarinasta,

monimuotoisen muotoisesta.

Tarinoiden tuoksun voi aistia,

kun Maija poistui jo seuraavaa seikkailua kohti.

Maijalle halaus ja onnea,

ihania kotiinpalauksia ja ilonpulauksia tonneja!

Maijan tähden ripustan 

kesäkuusen nokkaan,

se mielessä höseltää ja säihkii,

yhdistää niitäkin, jotka eivät mitenkään muuten yhdistyisi.

Mikrosiru

Vielä pitäisi olla vähemmän,

himmeämpi, enemmän kivi.

Voi miten kaipaan heitä,
jotka eivät hätkähdä
ja välitä,
joille saan vaan olla oleva tai olematon,
joille ei ole mitään väliä.

Elämäntehtävänä riippumattomuusriipan kantaminen
ja riippuvaisten karistaminen
tähtipölyksi maailmankaikkeuteen

minulla on.

On kiva olla hyödyllinen vähän
etäältä

ottaa rokotus kaikkeen, 

koska kun tartunta tapahtuu

siitä seuraa aina julmuus.

Olen oppinut 

tasapainottelemaan ja kutistumaan,

jotta rauha tulisi,

saisin hengittää,

ei ketään.

Ja silti mikrosiruni tunnistetaan ja

rauha on poissa,

tulee suru ja häpeä:

joku näki valon, 

jonka olen luvannut itselleni kätkeä,

se on kaikkivalo, 

ei yhden vain.

Objekti

Minusta tulee ei-minä,
kun peto lähestyy.
Minä en tahdo tulla syödyksi!

Elämä minusta pakenee,
muutun kiveksi.

Olen puu ja rauta,

eloton, värit pakenevat minusta,

tanssi näivettyy,

kuu himmenee,

peittyy kalvolla.

Minä en ole mukana,

olen muu ja maistun sitkeälle.

Pato

Hän yritti tavoittaa syyn,
miksi silmillä oli oma elämä,
eivätkä ne totelleet käskyjä.

Tiesivätkö ne enemmän kuin ne saivat tietää?

Sydämen padon ei pitänyt vuotaa.

Haperruttiko vaikeneminen mielen, muistin?
Voiko kaiken uudelleenjärjestellä ja
istuttaa kauniille ja häpeällisille teoille uusia merkityksiä?
Mikä on oikein ja väärin, kenelle?

Pitäisikö mielen tallelokerogalleria digitoida
kuin kaitafilmit ja minivideo- ja VHS-kasetit,
vapauttaa biteiksi
vaikka tekoälyn purtavaksi,
ihmisyyden oppitunniksi?

Mitä merkitystä ihmisen mielellä on millekään,
kenellekään tässä järjettömässä kiertokulussa?

Millainen pato on hyvä avata?

Maailma kohisi

Mitä enemmän hän yritti olla värikäs,
sitä harmaammaksi hän muuttui,

hänen ääriviivansa katosivat,
mitä paksumpaa tussia hän käytti.
Hän urakoi yötä päivää,
saadakseen aikaan äänen,

mutta maailma kohisi liian kovaa.

Hän mitätöityi yhä hiukkasemmaksi,
mitä enemmän hän yritti päästä patsaaksi torille
ja saada leiskuvan ja ison tukan ja omat silmät, suun ja kädet.

Mitä enemmän hän yritti muotoutua itsekseen,

sitä enemmän hän muuttui matoksi, jota pitkin kävellään
valtakoneistoon
supattamaan koukeroita
ja katsomaan häpeämättömästi
hippusia.

Louhittu

Valo vajosi mustien käsivarsien taa.
Aika painoi sen alas kämmenellään,
suru luikersi oksilla,
tiivistyi pintaan
valon muistot harteillaan.

Eheydessä armoton kivenhakkaaja
louhii, louhii
ja lopulta mitään ei jää.
Näkymätön kivi,
riittävää oli mahdoton saavuttaa,
pelkkää pois louhittavaa.

Kevyet jäänökset,
syyllisyyden kelmeä varjo käppyröiden alla
ja sekin katoaa,
maa täyttyy kasvoilla ja menestystarinoilla,
jotka ajavat varjon yli.
Syyllisyyden rippeet heilahtavat reitin liepeiltä

käppyröiden riekaleiksi,

kunnes aamun valo paljastaa ne,

ehkä.