Likainen näkyvyys

 On kuin minulla ei olisi oikeutta näkyä
ja kun näyn
ilmestyn hyvin likaisena,
itseinhoisena.

Taas tein sen 
En jatkanut eteenpäin
petin jotakin, mitä lie,

vain tein sen, mitä sen likaisen ihmisen pitää,
en taaskaan jäänyt jakamaan toisen unelmaa,
en antanut syödä itseäni pala palalta,
vaikka olen syntynyt syötäväksi
ja sen syötävän leima on ihossa, ei se kulu.

Taitavasti koristelin eropergamentit,
enkä tiedä, ketä vastaan taistelen,
ehkä pitäisi olla ylpeä tai jotain
jostakin, mutta
tunnen vain likaa ja häpeää.

Mikä sielun solmu minussa on,
kun en osaa olla tyyni,
pysyä missään,
etsin vain sodan merkkejä ja
sitä mitä muut eivät osaa,
sitä haluan koettaa.

Minut nähdään,
mutta liian puhtaana ja poistun
omaan likaani.

En ole varma, tulinko näkyväksi, otinko oikeuteni,
toiminko armeliaasti vai
armottomasti

itselleni.

Olenko huijari vai totta?

Tasapaino

Kun on hiljaisuus
se on kuin vaaran merkki.

Turvallista rosoa,
kaaosta,
siinä osaan olla.
 
Olla tässä
ja kuulla hiljaisuus

on vaikeaa.

Artefaktien ja meta-artefaktien kuvauksen synty

Mitä rihmastot ajattelivatkaan
teknologian kosketuspinnoista
asiakkaan ulokkeista
sähkötuntosarvista,
miten kohtaavatkaan ne maita, maailmoja,
yritysten karua arkipäivää,
matkalaisten ensiaskelia kohti
työn pehmeitä ja kovia kompetensseja.

Miten loputtomasta aineistosta,
teknologisen suunnittelun kuvantamisesta,
kuvioiden hahmottomuuksista
lopultakin kaivettiin taulukot ja todennetut tuotokset,
orastavat artefaktien ja meta-artefaktin kuvaukset itämään,
kun ne pyöräytettiin sopassa, jossa keittäjänä oli koko verkosto
työministeriöstä palveluntuottajiin, rahoittajista opettajayhteisöön ja loppukäyttäjistä alkuideoitsijoihin sisältäen vuosikymmenten kehityshistorian.

Niin kohtasivat hattara ja järki kaksi viisasta miestä, joilla oli lepattavat tuliset siivet ja avarat silmälasit.

Miten loputonta kuvanmuokkausta ja sananasetantaa vaatikaan kuvanhiomatyö,
että tosimaailman labrasta hioutui niinkin selkeitä sanoja.

Valittiin metodeista kaunein kuvaamaan kriisistä toiseen pötkiviä iteraatioita,
jotka yksi toisensa jälkeen kiinnittivät yhä uusia luojia talkoisiin.

Käsi kädessä kymmenen vuotta
viiltävien minuuttien tappotahdissa
sanavalintojen kidutusseulassa kypsyi eräs nuori tohtori.

Nyt on kuva valmis.

Onnea tohtori Hartikainen! Ihailen sinua suunnattomasti ja onnittelen sydämen uumenista asti!

Avosylin

Maija on kuin mansikka,
tuulahdus tuulen tuvasta,
semantiikkaa sopassa,
valaan pyrstösulat ankkurina.

Maija on skumpan kuplat,

valonväre sateessa,
sähkön vipinää revontulissa ja kaupunkien öissä

- ja päivissä.

Jos maailma olisi Maija,
ei olisi sotia,
ja kaikki olisivat rämäpäisiä
kakunkeittäjiä kirjanpainajille, tupajumeille ja paatuneille vieraslajeille.
Iloisesti yhdessä kukkisivat niin lupiinit kuin kangasvuokot,
joka kukka juurtuisi sopivan verran,

yhdessä ja erilleen.

Maija tuulee,

Maija kuulee,

Maija syntyi tarinasta,

monimuotoisen muotoisesta.

Tarinoiden tuoksun voi aistia,

kun Maija poistui jo seuraavaa seikkailua kohti.

Maijalle halaus ja onnea,

ihania kotiinpalauksia ja ilonpulauksia tonneja!

Maijan tähden ripustan 

kesäkuusen nokkaan,

se mielessä höseltää ja säihkii,

yhdistää niitäkin, jotka eivät mitenkään muuten yhdistyisi.

Mikrosiru

Vielä pitäisi olla vähemmän,

himmeämpi, enemmän kivi.

Voi miten kaipaan heitä,
jotka eivät hätkähdä
ja välitä,
joille saan vaan olla oleva tai olematon,
joille ei ole mitään väliä.

Elämäntehtävänä riippumattomuusriipan kantaminen
ja riippuvaisten karistaminen
tähtipölyksi maailmankaikkeuteen

minulla on.

On kiva olla hyödyllinen vähän
etäältä

ottaa rokotus kaikkeen, 

koska kun tartunta tapahtuu

siitä seuraa aina julmuus.

Olen oppinut 

tasapainottelemaan ja kutistumaan,

jotta rauha tulisi,

saisin hengittää,

ei ketään.

Ja silti mikrosiruni tunnistetaan ja

rauha on poissa,

tulee suru ja häpeä:

joku näki valon, 

jonka olen luvannut itselleni kätkeä,

se on kaikkivalo, 

ei yhden vain.

Objekti

Minusta tulee ei-minä,
kun peto lähestyy.
Minä en tahdo tulla syödyksi!

Elämä minusta pakenee,
muutun kiveksi.

Olen puu ja rauta,

eloton, värit pakenevat minusta,

tanssi näivettyy,

kuu himmenee,

peittyy kalvolla.

Minä en ole mukana,

olen muu ja maistun sitkeälle.

Pato

Hän yritti tavoittaa syyn,
miksi silmillä oli oma elämä,
eivätkä ne totelleet käskyjä.

Tiesivätkö ne enemmän kuin ne saivat tietää?

Sydämen padon ei pitänyt vuotaa.

Haperruttiko vaikeneminen mielen, muistin?
Voiko kaiken uudelleenjärjestellä ja
istuttaa kauniille ja häpeällisille teoille uusia merkityksiä?
Mikä on oikein ja väärin, kenelle?

Pitäisikö mielen tallelokerogalleria digitoida
kuin kaitafilmit ja minivideo- ja VHS-kasetit,
vapauttaa biteiksi
vaikka tekoälyn purtavaksi,
ihmisyyden oppitunniksi?

Mitä merkitystä ihmisen mielellä on millekään,
kenellekään tässä järjettömässä kiertokulussa?

Millainen pato on hyvä avata?