Hyödyllisenä olemisen taito

Kun olin ihan pieni,

kaksi lasta kasvoi yhteen
kuin puu,
oksat haparoivat toisiaan
kunnes ne irrotettiin,
kädet käsistä pois.

Jää, tuuli, rakkaus, taivas, joku muu,
aina sinut vei jokin pois.

Olin ehkä huonompi kuin kaikki muut
ja minulle jäi
kalvava elämänmittainen syyllisyys,
huonommuus.

Kohtasin hyviä sellaisia,
mutta minä en ollut erityisen hyvä,

ja aina tuulen tullessa, 

minä väistyin, 

lähdin nopeasti,

poistuin vain paikalta 

sanomatta sanaakaan.

Reunat kasvoivat rosoisiksi
kilven sisässä, turvassa,
siellä oli vähemmän kipeää.

Kerran kaksi siirsin vähän kilpeä sivuun:

Puoli minua suojautui ja puoli
paljasti vatsansa,
noin vain,
kunnes vatsalle kävi köpelösti

ja keräsin kamppeeni.

Aina vaan odotin, 

että minusta kasvaisi tärkeä

joku, jolla olisi merkitys,

joka olisi tärkein, oikea ja
joka ei lähtisikään,

mutta kaikki ne lähtivät
ja minä heilutin nenäliinalla iloisesti
ja yritin urheasti maalailla 

ystävyyksien ristejä värikkäiksi.

Minäkin sitten lähdin, koko ajan.

Kuulun hyödyllisten lajiin,

silmissäni omaisuuteni 

siitä vaan tuhlaamaan,

ole hyvä.