Hyödyllisenä olemisen taito

Kun olin ihan pieni,

kaksi lasta kasvoi yhteen
kuin puu,
oksat haparoivat toisiaan
kunnes ne irrotettiin,
kädet käsistä pois.

Jää, tuuli, rakkaus, taivas, joku muu,
aina sinut vei jokin pois.

Olin ehkä huonompi kuin kaikki muut
ja minulle jäi
kalvava elämänmittainen syyllisyys,
huonommuus.

Kohtasin hyviä sellaisia,
mutta minä en ollut erityisen hyvä,

ja aina tuulen tullessa, 

minä väistyin, 

lähdin nopeasti,

poistuin vain paikalta 

sanomatta sanaakaan.

Reunat kasvoivat rosoisiksi
kilven sisässä, turvassa,
siellä oli vähemmän kipeää.

Kerran kaksi siirsin vähän kilpeä sivuun:

Puoli minua suojautui ja puoli
paljasti vatsansa,
noin vain,
kunnes vatsalle kävi köpelösti

ja keräsin kamppeeni.

Aina vaan odotin, 

että minusta kasvaisi tärkeä

joku, jolla olisi merkitys,

joka olisi tärkein, oikea ja
joka ei lähtisikään,

mutta kaikki ne lähtivät
ja minä heilutin nenäliinalla iloisesti
ja yritin urheasti maalailla 

ystävyyksien ristejä värikkäiksi.

Minäkin sitten lähdin, koko ajan.

Kuulun hyödyllisten lajiin,

silmissäni omaisuuteni 

siitä vaan tuhlaamaan,

ole hyvä.

Aamu räpsyttelee ikävän kyyneleet

Suojelen sinua,
autan,
katson, miten aamu räpsyttelee ikävän kyyneleet

pitkistä silmäripsistään.

Katson hiljaa,

miten rakennat elämäsi verkot,
miten lämpö hiljaa lepattaa kipeillä hartioillasi
ja näen, miten ratkot
monimutkaisia ruokaohjeita, ihmissotkuja,
miten navigoit kulttuurisulatoissa ja
miten luotsaat uuden elämän eteenpäin.

Ystäväni, kannat vuosituhansien viisautta,
mutta samalla olet pieni ihminen,
jolla on lukuisia tulevaisuustaitoja,
joita siirrät maailmaan nyt ja tulevina vuosikymmeninä,
olet ajatuslinkki, välittäjä ja valo.

Kohtaamme silloin tällöin,
mutta meidän on kuunneltava sydäntämme
ja valittava joka päivä oikein,
jotta onni lämmittää olkapääsi, 

perheesi olkapäät 

ja viemme eteenpäin sanomaa maailmasta,
joka on hyvä ja oikein.

Me osaamme,

opimme ja

olemme vastuussa hyvän historiasta.

Dinosauruksennahan kuoriminen

Kyllä, minä pääsin perille,
lopulta saatoin sanoa, että rakastan

ja luopumistahan olenkin harjoitellut lapsesta saakka.

Se oli raskas ovi avata,

avaaminen kesti yli neljä vuosikymmentä,

mutta se onnistui lopulta.

Ehkä en sulje sitä enää koskaan,

jos sydän on karaistunut jo kestämään.

Kauan sitten päätin etsiä,

kunnes löydän.
Päätin tulla isoksi ja leveäksi ja korkeaksi
ja minä tein paljon etsimistöitä.
Yritin monta kertaa
ja aina jalat lipesivät ennen päämäärää

ja jäin puolitiehen.

Nyt mietin,

vieläkö minulla on aikaa

kuoria yksi nahka.

Vieläko uudet ihot kasvavat?
Vieläkö joku tunnistaa lajini?
Vieläkö voin hetken räpistellä?

Kirsikanpoimija

Ihminen lajina on hyvin kumma,
se sotkee asiat keskenään,
asettelee itsensä toisten yläpuolelle,

ja kuvittelee tietävänsä erinomaisesti

ujuttaen uskomuksia ja valloittaen alueita, 

se tyrkyttää omaa erinomaisuuttaan maaperään,

jossa tämä erinomaisuus on tappava vieraslaji.

Kun elät elämäsi kulttuurisekamelskassa,
et enää tiedä, mikä on uutta

ja mikä on vanhaa. 

Kodit synnyttävät mikrokulttuureja

ja lopulta vuosien saatossa eivät enää tiedä, 

miksi jokin oli tärkeää.

Ihmiset integroivat elementtejä kaikesta
ja sisimmässään ovat epävarmoja, 

menikö se oikein:

Mikä on välttämätöntä?
Minkä voi vaihtaa?

Mitkä asiat kuuluvat luuytimeen,

ja mitkä vain kirsikoita kakuissa?

Minä olen ollut vangittuna vapauteen
koko elämäni,
pulikoinut vaihtoehtojen virrassa,
valinnanvapaus syöpyneenä ihoon ja sieluun
ja minulle on vaikea ymmärtää,
kun elämällä on ennalta määrätty suunnitelma.

Omat pienet ajatukset onnen etsinnästä,
valosta,
ne rypistyvät kuin rusina,
ne näyttäytyvät kulttuurien valonheittimissä
hyvin itsekkäinä ja teknisinä.

Ihmislaji tuottaa

tiedettä, arvoja, perimää
ja lauluja, 

tunnettuja ja tuntemattomia kasvutarinoita

ja minä en tiedä,
mitä tästä kaikesta ajattelisin.

Toivon,

että jonakin päivänä ymmärrän enemmän.

Päivänsäde ja menninkäinen

Pikkuruinen sydämeni

kohtasi reitittimen,

joka johdatti hetkeksi kotiin.

Ei se ollut kirurginen operaatio,

ja koko ajan tiesin lopputuloksen,

jossa sydän tarvitsee happihoitoa lopulta,

ja vaikka yritin kieltää, ettei tarvitse,

se on hyvin kipeä.

Koti oli menninkäinen,

se rakasti pimeää
ja kun päivä valkeni
suljettiin tarina.

Minusta tuli itseni naapuri

Meillä kaikilla on aikoja,
jotka muistamme hyvin,
ja sitten on utuaikoja.

Ajat ja paikat risteävät ja paluut
saattavat osua nukkuviin muistoihin,
epävarmuuteen,
vahvana ja varmana utumuistot johdattavat aikaan,
jonka on halunnut jo jättää taa.

Mutta kuinka käykään,
yhtäkkiä olet keskellä roviota, ajassa, paikassa,
joka katosi jo kauan sitten.

Olen se, joka ei halua tehdä mitään uudestaan,
ja joka mitä ilmeisimmin tekee kaiken kahdesti.

Haluaisinko olla uusi naapurini, 

joka ilmestyi minulle eilen
34 vuoden takaa?

Se naapurin tyttö epäili aivojaan, kykyään rakastaa,
kykyään jatkuvuuteen ja pitkäjänteisyyteen,
se tyttö etsi onnea hyvin kaukaa ja mutkikkaasti.

Toinen naapuri on kasvanut vahvasta vahvaksi,
koonnut itsensä tuhkasta yhä uudestaan
ja ryhtynyt luottamaan itseensä,
ainakin joskus.

Ihmisen elämän logiikka on todella outo,

pienet asiat tuntuvat merkityksettömiltä,

mutta jokin outo ääni pakottaa 

seuraamaan punaista (ehkä se on punainen?) lankaa.

Ehkä sittenkin on suuri suunnitelma jossakin

ja kaikki menee ihan oikein,

kun jaksamme etsiä ja kuunnella,

vapautua loukuista loukku kerrallaan.

Urho

Olen niin urhea
ja vaatimaton,
mitään tarvitsematon,
niinpä niin.

Hiljaa liikehtii tarvitsemattomuuden kirous,
kurkin puskista,
seuraan päivityksiä,
kaikilla muilla on onni,
kaikilla muilla on kultaa.

Vaivihkaa tipahtaa läpinäkyvä kyynel,
jos hiljaisuus jatkuu liian pitkään,
mutta onneksi ei ole koskaan hiljaisuutta,

kun sen täyttää täyttää täyttää.