Kirsikanpoimija

Ihminen lajina on hyvin kumma,
se sotkee asiat keskenään,
asettelee itsensä toisten yläpuolelle,

ja kuvittelee tietävänsä erinomaisesti

ujuttaen uskomuksia ja valloittaen alueita, 

se tyrkyttää omaa erinomaisuuttaan maaperään,

jossa tämä erinomaisuus on tappava vieraslaji.

Kun elät elämäsi kulttuurisekamelskassa,
et enää tiedä, mikä on uutta

ja mikä on vanhaa. 

Kodit synnyttävät mikrokulttuureja

ja lopulta vuosien saatossa eivät enää tiedä, 

miksi jokin oli tärkeää.

Ihmiset integroivat elementtejä kaikesta
ja sisimmässään ovat epävarmoja, 

menikö se oikein:

Mikä on välttämätöntä?
Minkä voi vaihtaa?

Mitkä asiat kuuluvat luuytimeen,

ja mitkä vain kirsikoita kakuissa?

Minä olen ollut vangittuna vapauteen
koko elämäni,
pulikoinut vaihtoehtojen virrassa,
valinnanvapaus syöpyneenä ihoon ja sieluun
ja minulle on vaikea ymmärtää,
kun elämällä on ennalta määrätty suunnitelma.

Omat pienet ajatukset onnen etsinnästä,
valosta,
ne rypistyvät kuin rusina,
ne näyttäytyvät kulttuurien valonheittimissä
hyvin itsekkäinä ja teknisinä.

Ihmislaji tuottaa

tiedettä, arvoja, perimää
ja lauluja, 

tunnettuja ja tuntemattomia kasvutarinoita

ja minä en tiedä,
mitä tästä kaikesta ajattelisin.

Toivon,

että jonakin päivänä ymmärrän enemmän.

Päivänsäde ja menninkäinen

Pikkuruinen sydämeni

kohtasi reitittimen,

joka johdatti hetkeksi kotiin.

Ei se ollut kirurginen operaatio,

ja koko ajan tiesin lopputuloksen,

jossa sydän tarvitsee happihoitoa lopulta,

ja vaikka yritin kieltää, ettei tarvitse,

se on hyvin kipeä.

Koti oli menninkäinen,

se rakasti pimeää
ja kun päivä valkeni
suljettiin tarina.

Minusta tuli itseni naapuri

Meillä kaikilla on aikoja,
jotka muistamme hyvin,
ja sitten on utuaikoja.

Ajat ja paikat risteävät ja paluut
saattavat osua nukkuviin muistoihin,
epävarmuuteen,
vahvana ja varmana utumuistot johdattavat aikaan,
jonka on halunnut jo jättää taa.

Mutta kuinka käykään,
yhtäkkiä olet keskellä roviota, ajassa, paikassa,
joka katosi jo kauan sitten.

Olen se, joka ei halua tehdä mitään uudestaan,
ja joka mitä ilmeisimmin tekee kaiken kahdesti.

Haluaisinko olla uusi naapurini, 

joka ilmestyi minulle eilen
34 vuoden takaa?

Se naapurin tyttö epäili aivojaan, kykyään rakastaa,
kykyään jatkuvuuteen ja pitkäjänteisyyteen,
se tyttö etsi onnea hyvin kaukaa ja mutkikkaasti.

Toinen naapuri on kasvanut vahvasta vahvaksi,
koonnut itsensä tuhkasta yhä uudestaan
ja ryhtynyt luottamaan itseensä,
ainakin joskus.

Ihmisen elämän logiikka on todella outo,

pienet asiat tuntuvat merkityksettömiltä,

mutta jokin outo ääni pakottaa 

seuraamaan punaista (ehkä se on punainen?) lankaa.

Ehkä sittenkin on suuri suunnitelma jossakin

ja kaikki menee ihan oikein,

kun jaksamme etsiä ja kuunnella,

vapautua loukuista loukku kerrallaan.

Urho

Olen niin urhea
ja vaatimaton,
mitään tarvitsematon,
niinpä niin.

Hiljaa liikehtii tarvitsemattomuuden kirous,
kurkin puskista,
seuraan päivityksiä,
kaikilla muilla on onni,
kaikilla muilla on kultaa.

Vaivihkaa tipahtaa läpinäkyvä kyynel,
jos hiljaisuus jatkuu liian pitkään,
mutta onneksi ei ole koskaan hiljaisuutta,

kun sen täyttää täyttää täyttää.

Kameleonttilintu

En sovi eläintarhaan,
en sisätilohin,
määrättyyn paikkaan.

Yhä uudelleen 
annan pilkkoa siivet ja muistan
silmät sammuvat vankeudessa

olen kameleonttilintu.

Tylsyyden kauhistus

Olisinko jo valmis lempeyteen
pysähtyneisiin hetkiin 
ja tuttuuteen.

Olisinko valmis valitsemaan yhden;
tottumaan pysyvyyteen,
jäämään johonkin kotiin?

Olisiko minulla valmius jo valita
aikaa sille?

Insinööritiedettä

Vuosien kalske,
louskuvat leuat,
hampaat,
takaa-ajo.

Rattaat pyörivät yhä,
pehmenneenä pystyn vastustamaan painoa
yhä vähemmän,
uupuvat keväät,
hiipivät varjot.

Etsin leukoja rattaita ja viimaa;
jään kosketusta,
veistä,
joka palauttaa elämän maun suuhun, 
kohti seuraavaa kurotusta.

Haparoin valoa,
jota rattaat jauhavat sisään.