Häpeä

Kun asioita katselee rakkauden läpi, 

no, kaikki tietää, millaiselta toinen näyttää

ja kun se loppuu,

elinympäristö täyttyy finneistä.

En tiedä, miksi kukaan haluaisi rakastaa,
kun rakkauden finni-aika tulee kuitenkin,
ja vaatii niin paljon tahdonvoimaa ja viisautta kasvaa sen yli.

Kaikista kivuliainta on huomata se,

että kaikki se, mitä joskus oli,

oli kai sitten juurikin rakastettavaa:

nopeus,

oivaltavuus,

urheilullisuus,

syvyys

korkeus,

nopeus,

luonnollisuus,
kauneus,
selviävyys kaikkialla.

Liian myöhäistä,

ajalla on kohtaanto-ongelma.

Tänään häpeämme niitä jo kadonneita ominaisuuksia,

joita kannoimme kenenkään huomaamatta koko aikaisemman elämämme.

Empatian helvetti

Sekuntien taukoamaton optimointi

riittämään kaikille,

jatkuva johonkin reagointi

sai minut unohtamaan kykyni muistaa.

Kapasiteetti vain katkesi keskeltä,

säntäilin tehottomasti löytämättä mitään.

Itselleni vieras lamaantuminen ja toimintakyvyttömyys hämmensi minua valtavasti:

Olin laama,

joka seurasi isäntäänsä.

Ja mikä pahinta hymy katosi:

Olin kuin jatkuvasti kamerassa,

mitä jo lähtökohtaisesti pelkään.

Ja jokainen eleeni ja valintani oli tuomittu epäonnistumaan ennen kuin se syntyikään;

Tuli ulos vain epätoivoinen irvistys kameralle,

luonnoton tuotos,

kuin olisin pukenut muotivaatteita ylleni ja yrittänyt brassailla niillä

ja minähän inhoan muotia ja kaikenlaista blingblingiä
- niin symbolisesti kuin käytännössäkin.

Minä en tiedä, voiko sitä oppia.

Pitäisi muuttaa persoonaa kokonaan,

poisoppia elämänmittainen oppiminen.

Olen empatian helvetissä.

Kuka heitti ensimmäisen kiven?

Elämänmittainen laiskuus ja pako,

hyvä ihminen -leikki,

auringonpalvonta,

pelkkien terälehtien ja värien katselu ja

eämyksien kulutushysteria.

Syntyi ihme:

Olento osaamista vailla,

tai ehkä värien keräämisen asiantuntija

välähdysaddikti muusa.

Sanaton

Sanat katosivat,
ymmärrys jäi.

Vaikenevat sanat lukitsevat itsensä
hukkaan.

Ei armoa,
vain puoli muistoa
ja sekin nukkuu aamutuimaan,
iltahämärissä.

Sanojen varassa lepäävät ihmisten äänet.
Helliä ovat kävelevät muistot,
Jotka tuovat sanoja mukanaan.

Vain hetki,
ei voi tietää

En pysty enää, en voi

En pysty enää, en voi

Aika rapauttaa,
peittelee kaaoksen,
koheesio tasoittaa huiput

Opitaan esiintymään niin kuin kaaosta ei olisikaan,
mennään jyrkänteille,
muureille.

Kuori peittelee kaaoksen ja
aaltojen äänet vaimenevat,
kun ei enää kuule.

Ja tulee aika, että on pakko sanoa:
"En pysty enää, en voi."
Ennen pystyi, kaikkeen
osasi lentää.

Mutta aika vei kaikkivoipaisuuden,
suuruudenhulluuden,
jähmetti laavan mustaksi,
kun ennen se valui vuolaana ja vapaana.

Rajattomuus on tavoittanut rajat.

Tämän kuoren sisällä
ei voi enää hengittää.

Vapaus ja rajattomuus on enää uni,
joka unohtui kiireessä nukkua.

Kiire rapauttaa ruumiin,
joka vielä liikkuu,
muttei ole nopea ja haavoittumaton kuin ennen.

Mielen, joka edelleen myrskyää,
muttei löydä ratkaisuja niin pian enää.
Se on rakentanut rannat täyteen aallonmurtajia, patoja ja majakoita,
lumeiksi katsojille.

Jos putoaisi valtamereen,
kävisikö sittenkin niin, ettei jaksaisi uida rannalle?

Läpivalaisu

Tutkimuslaitoksen ovi oli auki ja astuin sisään.
Hallissa oli valtava laite, jonka oli tarkoitus läpivalaista minut,
kuin röntgen.
Tavoite oli selvittää käyttötarkoitus, mihin minut voisi jakaa.

Elämä soljui lävitseni laitteessa,
hetki hetkeltä
eriväriset säikeet tipahtelivat höyhenenkeveinä lattialle,
osa niistä leijaili ennen putoamista.

Valkotakkinen hoitaja teki diagnoosin:
Sieltä ei löytynyt mitään,
ei yhtään mitään.

Tuo laite tulkitsi kategorisoi minut
sellaiseen yksinäisyyteen,
joka on ratkaisemisen ulottumattomissa.

Recycling error

Koko elämän halusin olla se,

jota joku etsii, muttei löydä.

Mutta minusta tuli se,

joka jäi jäljelle, 

kun kaikki muut olivat jo löytäneet toisensa.

Roska, 

joka löytyi

ja kelpasi nälkäisille ja kodittomille.

En tule koskaan aiheuttamaan

sitä kipua,

että kertoisin,

että tiedän