En pysty enää, en voi
Aika rapauttaa,
peittelee kaaoksen,
koheesio tasoittaa huiput
Opitaan esiintymään niin kuin kaaosta ei olisikaan,
mennään jyrkänteille,
muureille.
Kuori peittelee kaaoksen ja
aaltojen äänet vaimenevat,
kun ei enää kuule.
Ja tulee aika, että on pakko sanoa:
"En pysty enää, en voi."
Ennen pystyi, kaikkeen
osasi lentää.
Mutta aika vei kaikkivoipaisuuden,
suuruudenhulluuden,
jähmetti laavan mustaksi,
kun ennen se valui vuolaana ja vapaana.
Rajattomuus on tavoittanut rajat.
Tämän kuoren sisällä
ei voi enää hengittää.
Vapaus ja rajattomuus on enää uni,
joka unohtui kiireessä nukkua.
Kiire rapauttaa ruumiin,
joka vielä liikkuu,
muttei ole nopea ja haavoittumaton kuin ennen.
Mielen, joka edelleen myrskyää,
muttei löydä ratkaisuja niin pian enää.
Se on rakentanut rannat täyteen aallonmurtajia, patoja ja majakoita,
lumeiksi katsojille.
Jos putoaisi valtamereen,
kävisikö sittenkin niin, ettei jaksaisi uida rannalle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti