Avosylin

Maija on kuin mansikka,
tuulahdus tuulen tuvasta,
semantiikkaa sopassa,
valaan pyrstösulat ankkurina.

Maija on skumpan kuplat,

valonväre sateessa,
sähkön vipinää revontulissa ja kaupunkien öissä

- ja päivissä.

Jos maailma olisi Maija,
ei olisi sotia,
ja kaikki olisivat rämäpäisiä
kakunkeittäjiä kirjanpainajille, tupajumeille ja paatuneille vieraslajeille.
Iloisesti yhdessä kukkisivat niin lupiinit kuin kangasvuokot,
joka kukka juurtuisi sopivan verran,

yhdessä ja erilleen.

Maija tuulee,

Maija kuulee,

Maija syntyi tarinasta,

monimuotoisen muotoisesta.

Tarinoiden tuoksun voi aistia,

kun Maija poistui jo seuraavaa seikkailua kohti.

Maijalle halaus ja onnea,

ihania kotiinpalauksia ja ilonpulauksia tonneja!

Maijan tähden ripustan 

kesäkuusen nokkaan,

se mielessä höseltää ja säihkii,

yhdistää niitäkin, jotka eivät mitenkään muuten yhdistyisi.

Mikrosiru

Vielä pitäisi olla vähemmän,

himmeämpi, enemmän kivi.

Voi miten kaipaan heitä,
jotka eivät hätkähdä
ja välitä,
joille saan vaan olla oleva tai olematon,
joille ei ole mitään väliä.

Elämäntehtävänä riippumattomuusriipan kantaminen
ja riippuvaisten karistaminen
tähtipölyksi maailmankaikkeuteen

minulla on.

On kiva olla hyödyllinen vähän
etäältä

ottaa rokotus kaikkeen, 

koska kun tartunta tapahtuu

siitä seuraa aina julmuus.

Olen oppinut 

tasapainottelemaan ja kutistumaan,

jotta rauha tulisi,

saisin hengittää,

ei ketään.

Ja silti mikrosiruni tunnistetaan ja

rauha on poissa,

tulee suru ja häpeä:

joku näki valon, 

jonka olen luvannut itselleni kätkeä,

se on kaikkivalo, 

ei yhden vain.

Objekti

Minusta tulee ei-minä,
kun peto lähestyy.
Minä en tahdo tulla syödyksi!

Elämä minusta pakenee,
muutun kiveksi.

Olen puu ja rauta,

eloton, värit pakenevat minusta,

tanssi näivettyy,

kuu himmenee,

peittyy kalvolla.

Minä en ole mukana,

olen muu ja maistun sitkeälle.

Pato

Hän yritti tavoittaa syyn,
miksi silmillä oli oma elämä,
eivätkä ne totelleet käskyjä.

Tiesivätkö ne enemmän kuin ne saivat tietää?

Sydämen padon ei pitänyt vuotaa.

Haperruttiko vaikeneminen mielen, muistin?
Voiko kaiken uudelleenjärjestellä ja
istuttaa kauniille ja häpeällisille teoille uusia merkityksiä?
Mikä on oikein ja väärin, kenelle?

Pitäisikö mielen tallelokerogalleria digitoida
kuin kaitafilmit ja minivideo- ja VHS-kasetit,
vapauttaa biteiksi
vaikka tekoälyn purtavaksi,
ihmisyyden oppitunniksi?

Mitä merkitystä ihmisen mielellä on millekään,
kenellekään tässä järjettömässä kiertokulussa?

Millainen pato on hyvä avata?

Maailma kohisi

Mitä enemmän hän yritti olla värikäs,
sitä harmaammaksi hän muuttui,

hänen ääriviivansa katosivat,
mitä paksumpaa tussia hän käytti.
Hän urakoi yötä päivää,
saadakseen aikaan äänen,

mutta maailma kohisi liian kovaa.

Hän mitätöityi yhä hiukkasemmaksi,
mitä enemmän hän yritti päästä patsaaksi torille
ja saada leiskuvan ja ison tukan ja omat silmät, suun ja kädet.

Mitä enemmän hän yritti muotoutua itsekseen,

sitä enemmän hän muuttui matoksi, jota pitkin kävellään
valtakoneistoon
supattamaan koukeroita
ja katsomaan häpeämättömästi
hippusia.

Louhittu

Valo vajosi mustien käsivarsien taa.
Aika painoi sen alas kämmenellään,
suru luikersi oksilla,
tiivistyi pintaan
valon muistot harteillaan.

Eheydessä armoton kivenhakkaaja
louhii, louhii
ja lopulta mitään ei jää.
Näkymätön kivi,
riittävää oli mahdoton saavuttaa,
pelkkää pois louhittavaa.

Kevyet jäänökset,
syyllisyyden kelmeä varjo käppyröiden alla
ja sekin katoaa,
maa täyttyy kasvoilla ja menestystarinoilla,
jotka ajavat varjon yli.
Syyllisyyden rippeet heilahtavat reitin liepeiltä

käppyröiden riekaleiksi,

kunnes aamun valo paljastaa ne,

ehkä.

Robotiti rop

Uupunut on tyhmä ja
nielaisee syötin,
kun se vapauttaa katiskasta.

Maha verillä,
pakomatkalla,
se kasvattaa arpea,
vaikka koukku ankkuroi
pikku lampeen.

Samaan aikaan puhdistuu vesi,
vahvistuu arpi,
ja lopulta koukku pettää
irtoaa plups

ja uupunut lentää!

Halki taivaan se kiitää
halki preerian
heiluttaa eväsillään 
ja häntäjouhillaan,

hei me lennetään!

Tämähän on ihanaa,
osaaminen kasvoi mahalaukusta
ja myötatunnon kuola valui suupielistä.

Kiitos katiskalle, koukulle ja arpikudokselle!

Täältä tullaan.

Hiekkamuru

En tiedä vieläkö runo asuu täällä,
asuuko täällä vain runonkuoria?

Sydän taistelee,
ja aika näyttää,

jaksaako se.

Aika painava kivi tällä kertaa
ja kunto on romahtanut,
suojaus kadonnut.

Ystävä livahti sisään
ja sielu ulos.

Väärään paikkaan se meni.

Uupunut kivenkantaja jaksaa nostaa hiekkamurun,

saa runon päästä kiinni,

muttei jaksa vetää sitä kuiville.

Karaistuminen

Jaksaako sydän vielä?
Mitä siltä vielä vaaditaan?
Eikö se antanut jo kaikki
ja enemmän?

Hiljaisuus, sinetti,
aika korjaa.

Tarinaa voi kuitenkin kirjoittaa,
laulaa, soittaa, voi tanssia hidasta kipua,
voi maalata
sielun ammottavien vaikenevien kammioiden kuvat.

Voi kirjoittaa kivulle siivet.

Merkityksellisyyden siruista
voi hitsata terästä,
opetella halaamaan rauniota,
voi etsiä liekkejä,
jotka ennallistavat ilot
ja valavat sykkeen teräkseen.

Life with wind and rain

My life is jazz
it is dance
so many beautiful, talented, creative ones around
so open hearted minded ones
uniques

we all are
we'll be fine
we'll not be balanced
but we'll be fine

wind comes
dries my eyes
loving is brave

loving is painful
it is life
with wind
and rain

Yhteensovittamattomuus

Syksyn kultalehdet

ennen niiden kuolemaa
ennustavat samaa yhteensovittamattomuutta,
joka eristi 
yksinäisyyteen.

Hauraat äärettömyydet
hetken koskettivat toisiaan,
maalasivat lehtensä.

Mutta pakkasyö oli liian pitkä,
ikirouta kurkisti kesän lopussa ilkikurisesti,
ja mantereet eivät mahtuneet samaan kotiin:
Värit paloivat
pois:
Hyvin painava perintö
poltti lehtien värit
muistuttaen syksyn hetkellisyydestä.

Ihminen etsi sinä toista
etsi magneetin napaa,
etsi syvyyttä,
mutta älä luule,

että napojen suhde ratkeaa meidän aikanamme,
se vaatii uusia jääkausia, sotia, syksyjä ja talvia.

Navat kutsuvat toisiaan ja eristävät,
vaikka kaikki haluavat vain olla yhtä,
vastakkaisten napojen onni on kultalehti,
ja ylösalaisin käännetty onni on fragiili
molemmista päistä.

Se muokkaa maailmaa,
mutta hitaasti

ehtiäkseen perustaa kesämajan.

Toivoton

Kun toivo katoaa,

jää vain ammottava tyhjyys
loputon kuivuus

tai sade,

lannistunut hetki hetkeltä hidastuva

värinä.

Maalaus

Siivenriekaleet enää hauraan rihman varassa
jokin poistuu sisimmästä
jotakin tulee tilalle.

Kuinka monta tasoa on yhdessä illassa,
mistä tunnistetaan askel askeleelta

häätötila:
löytyy uusi kidutuksen muoto,
josta kerron tykkääväni,
kun en halua paljastaa tietäväni.

Etten vaan loukkaisi.

Sitten muserrun
ruumiin painon alle:
En tiedä syntyykö kipu
väkivallasta
vai siitä, että tunnistan sen juurisyyt.

En ole varma tahattomuudesta
tai tahallisuudesta,
mutta jo valmistaudun toistokertaan,

joka tekee minut tietoiseksi

puutteistani kipeästi

uudelleen.

Maalautuu kuva siitä,

mikä minä en ole.

Haluan paeta heti,
mutta en tee sitä.

Totuudet

Kaikessa on aina monta
rinnakkaista
päällekkäistä totuutta
meillä on onnea, me voimme valita niistä
mieleisen.

Valheen pelko

Kohtaamislukutaidon karikoissa
annamme itsemme uskoa omiin merkityksellisyyksiimme,

kunnes huomaamme harrastavamme uintia 

lumeporeammeessa.

Mitä enemmän yritämme välttää valheita,

sitä enemmän ne sumuttavat meitä 

ja me niitä.

Olenko se vain minä vai olemmeko me kaikki

oletettujen kohtaamisten muuntokoulutuksessa

kohti hyödyllisenä oloa
ja asioiden selittämistä,

meetistä toiseen?

Merkitystä mitataan hyödyn määrästä:

Voi minua ja sinua, 

jotka kuulumme tähän surullisenkuuluisaan

sotaisaan,

rasistiseen ja

ahneeseen lajiin.

Voisimmeko säilyttää haavoittuneet illuusiomme

paljauden rakastettavuudesta?

Vieras

Kaikki on hyvin.

Vain tutut ovet menivät kiinni,
tutut tuoksut,
asiat, jotka olivat helppoja,
ja joista pidin,
eivät ole helppoja enää.

Paluu aikaan ennen nykyistä,
sytyttää muistoja, muistoja,
vaikka kaikki on niin kuin pitää
ja niin kuin tiesin
ja odotin
ja toivoin.

Olen ylpeä itsestäni.
Tein sen,

lopultakin tein,
opettelin tuntemaan,
rikkomaan seinän,

kutomaan kyynelistä siltoja
merien yli.

Nyt asettelen henkareita
kannattelemaan sielun
tyhjiä kuoria

ja olen vieras
taas
ja aina.

Onko draama kotona?

Hei mitä kuuluu,
onko draama kotona?

Ei oo,
ei se asu enää täällä.

Kaikki hyvin
veri voittaa,
minun vereni kuivui jo ja

hymy tiivistyi jääkauden kallionlohkareen

ikihymyksi.

Lensin turbulenssissa kalleimmilla koneilla
ja mustikkakeittoni lensi kattoihin,
levisi maan ääriin

ja nyt yritän haparoida sitä takaisin kuppiin

pisara pisaralta,

mutta se on kuin Rorschachin testi.

Ei hätää,

mulla riittää tekemistä, tulkitsemista,

mustikkakeittoläiskä vain

on vähän pisaroina vaan.

He tulevat takaovesta ja poistuvat etuovesta

He tulevat takaovesta ja poistuvat etuovesta
ja pyyhkivät sielun pölyt mennessään.

Tervetuloa vaan käymään,
yksi kerrallaan,
tervetuloa poistumaan.

Minä jään kysymään:
Miksi tulit?

Läpikuljetuksi tuleminen

väsyttää minua.

Näkymättömän tien kulkijat

Päädymme aina salaseuraan,
tuhkaamme jäljet
ja kuumuuden voi kokeilla kädellä vielä.

Hohkaavat jalkaterät ja välähtävä katse
pakottaa pukemaan
vaihtovärejä.

Kun valitsemme läpinäkyvän virran,
vedet valuvat ylöspäin,
emmekä ole koskaan kokonaan.

Me haluamme olla värillisiä,
mutta se ei käy.

Sinä ja minä, lapseni,
emme ole puhuneet siitä vielä,
mutta tulee aika,
kun värittömyysseosta konservoidaan.

Liskot kiipivät lipputankoihin

En etsi enää,
ei ole mulle sopivaa matalaa ja korkeaa.
Olen pesäpallo, johon ei osu,

soljuvat hetket puikkelehtivat

lipputankoihin,

liskoina kiipeävät

katselemaan kauas.

Jonglöörit heittelevät palloja ilmaan,

pallot viuhuvat värikkäinä,

eivätkä tottele, asetu,

pomppivat vaan menemään

nopeasti kiipivien liskojen nieltäviksi.