Aika painoi sen alas kämmenellään,
suru luikersi oksilla,
tiivistyi pintaan
valon muistot harteillaan.
Eheydessä armoton kivenhakkaaja
louhii, louhii
ja lopulta mitään ei jää.
Näkymätön kivi,
riittävää oli mahdoton saavuttaa,
pelkkää pois louhittavaa.
Kevyet jäänökset,
syyllisyyden kelmeä varjo käppyröiden alla
ja sekin katoaa,
maa täyttyy kasvoilla ja menestystarinoilla,
jotka ajavat varjon yli.
Syyllisyyden rippeet heilahtavat reitin liepeiltä
käppyröiden riekaleiksi,
kunnes aamun valo paljastaa ne,
ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti