Osallisuuden ovet

Oletko joskus avannut oven paikassa,
jossa ihmiset virtaavat ovesta sisään?
Oletko keksinyt hyvän tavan lopettaa oven auki pitäminen ja
mennä sisään avatusta ovesta?

Hän alkoi aukoa ovia,
yksi toisensa jälkeen.
Ihmisiä tuli ovista sisään jatkuvana virtana.

Kun kaikki ovat päässeet sisään,
eturivin paikat ovat täynnä
ja muutkin paikat.

Uusia ovia tuli loputtomiin.

Kävin kerran hänen kotonaan.
Se oli kummallinen talo.
Se oli täynnä ovia:
Ovia, joista kaikki pääsevät sisään,
siltoja ovien luo,
sellaisia ovia, jotka olivat auki kaikille,
ja mitä enemmän niitä ovia avasi,
sitä enemmän siellä oli tilaa
eikä ulkopuolisia ollenkaan.

Armollisuuden loppu

Usko ihmisiin päättyi siihen,
että huomasin olevani huono ja ala-arvoinen
ja kielteinen.
En yltänyt arvoihin, joissa pulahtelin
ylellisyyksissäni.

Usko ihmiseen kaatui ja näivettyi,
itsearmollisuus loppui,
kun
siivosivat minut tunkiolle joka ponnistelun jälkeen.

En kyennyt nostamaan toisten tasoa
vaan alennuin alhaiseksi,
inhottava olo lukkiutui eikä pyrähtänyt ulos niin kuin olisi pitänyt.

Alhaisuuteni hoiperteli ja yritti parsia kokoon
elämänlankaa:

itserakkaus on kuollut.

Tahdon kärsivälliyyteni loputtoman pitkämielisyyteni takaisin,
sietokykyni,
että jaksaisin aina niellä ja sietää loputtomiin,
lakkaamatta,
huomaamatta jatkaa,
olla hyvä ihminen,

jaksaisinpa ihailla vallankäyttöä,
täyttää toisten aukkoja:

Olisinpa tyhmä.

Riittävän voimakas

Niin he yrittivät kasata painoja sanojensa päälle,
jotteivat ne lentäisi pois

Mutta sanat olivat niin kevyitä,
että puhallus vain ja pois
kuin lupaus

Lukot sulkivat sanoja vankilaan,
jossa suljetunpaikankammoiset kyyristelivät

Sattuipa kerran, että sydän pysähtyi,
avasi kielen
ilman sanoja,
ilmiöt tippuivat yksi kerrallaan kolisten metallinkeräykseen

Se mystinen lanka, jota aina seurataan,
ne herkkupalat polulla, jotka johdattavat,
energiatehokkaisiin hillittyihin koteihin,
se liukeni

ja jokin vahva
sytytti pullistelevan kellon palamaan,
räjäytti jokaisen muistutuksen
muistutusten kiitoradalle kysymään kuulta ja Elon Muskilta
vieläkö kadonneet voi kerätä kokoon ja kierrättää

Elon ja kello vastasivat:
Kaikkea voi,
koska sinä palat,
kaikkea voi kierrättää,
erityisesti sitä, mikä jää sinun ihollesi,
kun sanat jo taittuivat ja sinä jäit.
Sinä ulotuit korkeammalle kuin yksikään niistä.

Varjo

Ja yhtäkkiä minusta tuli vahva.
Puutteet, monet puutteet
muuttuivat vahvuuksiksi.

Käsitykseni johtajuudesta muuttui:
Arvot jonossa lippuluukulla.

Partisaanien festivaalit:
Ja lensin asiantuntijuuden taivaassa
vahvana ja osaavana,

puhuin enkelten kieliä,

enkä ollut enää huonompi muita.

Mikään muu ei auta kuin totuus.

Toivo

Kurotan kohti menneisyyttä,

joka loikkaa tulevaan.

Pohja putoaa

olemme siellä, missä kukaan ei nuku.

Avaan kaivon ja sen pohjasta

katsoo kuu,

joka harppaa ja nielaisee kaiken, 

mikä kykenee tuntemaan.

Hulluus:

Hyvä kohtaa hyvän

ja polaarit ahmaisevat toisensa,

uppoavat toistensa vesiin,

aika pahoinpitelee kohtaajat

Joku syntyy,

syntyy kivuliaasti syntyy kaiken aikaa

ja nauraa kuollessaan yhä uudestaan

Taivaan laki tiputtaa terälehtiään,

turhaan.

Meistä tulee viisaita huomataksemme,

että koko maailma on hullu

ja logiikaton.

Erotamme hyvin kaukaa hiljaistakin hiljaisemman

äänen

Sydän on painava

ja vajoaa läpi vuosisatojen

Keijujen Céilidh (original)

Sydämet ovat kuin perhosia,
niiden aika on lyhyt
ja ennustamaton,
kuin keijujen Céilidh,
jonka vain herkin silmin voi aavistaa
sadeharson läpi
aamuun heräävällä aukealla.

Olen kiitollinen, koska
sain hetken todistaa,
miten kaksi ihmistä katsoo
toisiaan läpi syvän arvostuksen:
Sielujen kuilun maisema,
kuin valo.
Katse, joka hyväksyy ja luottaa
ja näkee toisessa syvimmän hyvän
auttaa kasvamaan itsensä yli
ja nukahtaa luottamuksen syliin.

Sydämet tahdistettuna perhosen aikaan
kantavat siltojen yli:
Halki teinien mikrokosmosten,
toivottomien autoremonttien,
unettomien kesäöiden ja
loputtomien maksamattomien laskujen.

Kun kaksi on yksi, ei haittaa,
vaikka suo nousee
ja yö kääntyy ympäri.

Virvatulen hämärissä on perhosten sydänten koti,
ne ovat turvassa,
vaikka maa hajoaa ja
toivoa ei ole.

Ja siinä ei ole mitään tavallista,
eikä kevyttä,
vaan se on tavatonta ja harvinaista,
melkein sukupuuttoon kuollut laji.

Tämän edessä kalpenevat ne,
jotka eivät koskaan uskaltaneet lentää.

Céilidh of the Fairies

Hearts are like butterflies,
whose time is short and unknown.
Like dawn through gauze
on a quiet vale,
the fairies’ Céilidh,
with sensitive eyes one may foresee.

I'm grateful, because I saw and experienced it,
witnessed respect surge through every cell.
A glance, which accepts and trusts
and sees in the other a deeper good;
helps bring them out of themselves
and reach through to the other.
Sleep descends into the arms of confidence.

Hearts timed to a butterfly's, through it all;
through the teenagers’ microcosmos,
the hopeless car repairs,
and sleepless summer nights,
the endless unpaid invoices.

When two is one, no matter,
every night will see the dawn.
In the light of will-o'-the-wisp,
this home of butterflies,
they blur into each other,
safe when the earth breaks and there is no hope there.

And there is nothing light or to be belittled,
nothing usual.
But it is a huge and unaccustomed type of being,
rare,
which is nearly dead to extinction.

In front of which they pale,
those who never dared to fly.

To Anna and Andy <3 21.9.2019
Thank you for translation, Paul Raggat and Raisa Haikala