Keijujen Céilidh (original)

Sydämet ovat kuin perhosia,
niiden aika on lyhyt
ja ennustamaton,
kuin keijujen Céilidh,
jonka vain herkin silmin voi aavistaa
sadeharson läpi
aamuun heräävällä aukealla.

Olen kiitollinen, koska
sain hetken todistaa,
miten kaksi ihmistä katsoo
toisiaan läpi syvän arvostuksen:
Sielujen kuilun maisema,
kuin valo.
Katse, joka hyväksyy ja luottaa
ja näkee toisessa syvimmän hyvän
auttaa kasvamaan itsensä yli
ja nukahtaa luottamuksen syliin.

Sydämet tahdistettuna perhosen aikaan
kantavat siltojen yli:
Halki teinien mikrokosmosten,
toivottomien autoremonttien,
unettomien kesäöiden ja
loputtomien maksamattomien laskujen.

Kun kaksi on yksi, ei haittaa,
vaikka suo nousee
ja yö kääntyy ympäri.

Virvatulen hämärissä on perhosten sydänten koti,
ne ovat turvassa,
vaikka maa hajoaa ja
toivoa ei ole.

Ja siinä ei ole mitään tavallista,
eikä kevyttä,
vaan se on tavatonta ja harvinaista,
melkein sukupuuttoon kuollut laji.

Tämän edessä kalpenevat ne,
jotka eivät koskaan uskaltaneet lentää.

Céilidh of the Fairies

Hearts are like butterflies,
whose time is short and unknown.
Like dawn through gauze
on a quiet vale,
the fairies’ Céilidh,
with sensitive eyes one may foresee.

I'm grateful, because I saw and experienced it,
witnessed respect surge through every cell.
A glance, which accepts and trusts
and sees in the other a deeper good;
helps bring them out of themselves
and reach through to the other.
Sleep descends into the arms of confidence.

Hearts timed to a butterfly's, through it all;
through the teenagers’ microcosmos,
the hopeless car repairs,
and sleepless summer nights,
the endless unpaid invoices.

When two is one, no matter,
every night will see the dawn.
In the light of will-o'-the-wisp,
this home of butterflies,
they blur into each other,
safe when the earth breaks and there is no hope there.

And there is nothing light or to be belittled,
nothing usual.
But it is a huge and unaccustomed type of being,
rare,
which is nearly dead to extinction.

In front of which they pale,
those who never dared to fly.

To Anna and Andy <3 21.9.2019
Thank you for translation, Paul Raggat and Raisa Haikala

Cabaret

Vintin uumenista,
kapioarkkujen takaa,
lukituista tasapainoista,
vaakakupeissa keikkuen burleskin huiput ja metsän vihreys
sielu tanssi esiin ensin salaisina hymyinä,
lopulta saaden ulkoisen tanssin muodon.

Ehkä urakka tasoitti tytön, joka tiesi liikaa,
tai sitten se vain värjäsi taivaanrannan ja syvensi vedet.

Villiviini ja kärhö viinitarhan rappauksissa
hieman syövät seinustaa, ei liikaa,
ja lahjahelminauhan joka helmi on hieman eri värinen,
vaikka ensin näyttäisi helmenvaalealta.

Katseen pinta on peilityyni
- vain jos katsoo oikein tarkasti,
voisi luulla, että kävi ukonilma ja purppuraa -
joka salamannopeasti katoaa
kuin kettu metsään.

*Jaanalle syntymäpäivänä

Kolmastoista kerta

Sinä olet niitä, jotka etsivät kauan
ja lopulta löytävät,
koska pitkään etsijät
eivät oikeasti halua löytää,
mutta juuri ne löytävät,
jotka eivät halua löytää.

Sinussa on tulikivi,
joka polttaa koskijan sormet.

Sinä maalaat ympärillesi hymyn auraa,
jottei sinun tarvitsisi vielä tarttua:
Vankilat voivat hetken vielä odottaa,
ainakin kaksitoista kertaa.

Häpeä

Kun asioita katselee rakkauden läpi, 

no, kaikki tietää, millaiselta toinen näyttää

ja kun se loppuu,

elinympäristö täyttyy finneistä.

En tiedä, miksi kukaan haluaisi rakastaa,
kun rakkauden finni-aika tulee kuitenkin,
ja vaatii niin paljon tahdonvoimaa ja viisautta kasvaa sen yli.

Kaikista kivuliainta on huomata se,

että kaikki se, mitä joskus oli,

oli kai sitten juurikin rakastettavaa:

nopeus,

oivaltavuus,

urheilullisuus,

syvyys

korkeus,

nopeus,

luonnollisuus,
kauneus,
selviävyys kaikkialla.

Liian myöhäistä,

ajalla on kohtaanto-ongelma.

Tänään häpeämme niitä jo kadonneita ominaisuuksia,

joita kannoimme kenenkään huomaamatta koko aikaisemman elämämme.

Empatian helvetti

Sekuntien taukoamaton optimointi

riittämään kaikille,

jatkuva johonkin reagointi

sai minut unohtamaan kykyni muistaa.

Kapasiteetti vain katkesi keskeltä,

säntäilin tehottomasti löytämättä mitään.

Itselleni vieras lamaantuminen ja toimintakyvyttömyys hämmensi minua valtavasti:

Olin laama,

joka seurasi isäntäänsä.

Ja mikä pahinta hymy katosi:

Olin kuin jatkuvasti kamerassa,

mitä jo lähtökohtaisesti pelkään.

Ja jokainen eleeni ja valintani oli tuomittu epäonnistumaan ennen kuin se syntyikään;

Tuli ulos vain epätoivoinen irvistys kameralle,

luonnoton tuotos,

kuin olisin pukenut muotivaatteita ylleni ja yrittänyt brassailla niillä

ja minähän inhoan muotia ja kaikenlaista blingblingiä
- niin symbolisesti kuin käytännössäkin.

Minä en tiedä, voiko sitä oppia.

Pitäisi muuttaa persoonaa kokonaan,

poisoppia elämänmittainen oppiminen.

Olen empatian helvetissä.

Kuka heitti ensimmäisen kiven?

Elämänmittainen laiskuus ja pako,

hyvä ihminen -leikki,

auringonpalvonta,

pelkkien terälehtien ja värien katselu ja

eämyksien kulutushysteria.

Syntyi ihme:

Olento osaamista vailla,

tai ehkä värien keräämisen asiantuntija

välähdysaddikti muusa.