En tekisi mitään toisin

En tekisi mitään toisin,
en tekisi.

En voisi jättää ketään murtumaan,
nukkumaan kylmässä ulkona.

Ihmiset ovat niin rikki
ja minä en.

Vaikka luovuin koko arvostani,
tein ruumiistani halvan ja mitättömän
ja annoin satuttaa itseäni,

en olisi minä,
jos tekisin toisin.

Jos et hyväksy minua kokonaan,
unohda.

Valot syttyvät

Kanssasi unohdan kokonaan,
kuka olen ja olenko se minä tai joku muu,
hukun sinuun,
katoaa aika,
päivä ja yö,
tuhannet valot syttyvät
ja joku sisälläni
soittaa saksofonia.

Mitä tapahtuu,
en tiedä.

Yhteinen kieli

Silmäsi puhuvat kieltä,
jonka sanoittamana on ikiaikainen viisaus,
jossa tämä elämä
mittaa lämpötiloja kilometrejä tavaroiden määrää.

Kuka tietää merkitystä,
maailmankaikkeuden järjestystä,
mitä aika on.

En ole palvellut ruumistani hyvin,
mutta valehdellut en ole sille ikinä.

Tiedän, mitä yksinäisyys on,
suun kielen puhujia riittää.

Näihin bitteihin hukkuu

Nopeasti tulee se yksinäisyyden hetki
ja tunne,
joudun laittamaan kuihtuneen kukan pois.

Äly huutaa armoa,
kaikki on hyvin,
mutta sydän itkee,
vaikka kuinka sille selittäisi ja sitä silittäisi.

Mitä sydän kestää?
En tiedä.

Kaikki kiteytyy siihen

Kaikki kiteytyy siihen,
että voin leikkiä samaa leikkiä,
nauraa samalle asialle.

Että voin olla niin vaarallinen kuin olen,
kohdata saman vaaran.

Historia ja historian historia

Kysyn sinulta ja sinulta
rakkaudesta.

Miten sinä voit rakastaa,
jos rakastat vain silmilläsi?
Kasvoja ja vartaloita tulee ja menee
ja aika patinoi niitä.
Silti sinä rohkenet puhua rakkaudesta
tietämättä mitä sinä rakastat!

Tulit luo ja puhuit paljon,
samassa lauseessa jossa tunnustit rakkautesi,
halusit muuttaa kaiken.

Aivopesit,
kutistit
sinun muottiisi sopivan
sopivasti rakastettavan
ihmisen kuoren.

Ei, älä puhu minulle rakkaudesta,
olen tarpeeksi vanha tietämään,
missä se on!

Aurinko putoaa Lumijärveen
ja kivet laulavat,
laineillaan ikiaikaiset kohtaamiset ja kivet,
jotka myrskyisästi nousevat järvestä
ja kivillä istuu väriseviä merenneitoja.

Älä usko seireeniin ja silmiisi,
sillä syvällä kivikossa on rakkauden koti
anna kuorien pudota syvyyksiin ja sukella.

Me olemme yksi iso kohtaaminen,
aikakaudet limittyvät
ja aurinko
se hymyilee laineilla

Vaikka kivet ovatkin noustessaan pohjasta
teräviä

Onnellisuus

Nyt vasta ymmärrän,
miten oikeassa olin aina.

Aika kului
ja minä luulin,
että olen tyhmä ja väärässä.

Mutta en ollut.

Kerran vuodessa
neljäkymmentäyhdeksän kertaa
lähti nahka.

Ja joka kerta se oli yhtä likainen
ja vanha.

Ja joka kerta kasvoi uusi,
vähän kosteampi.

Siellä se on,
Verisuren ulottumattomissa.

Siellä, mitä en arvannut.
Salaisuuksien takana,
niin lähellä.

Luojan kiitos,
kauneus katoaa!