Oli ehkä loppuelämän ensimmäinen aamu.
Kylmän maan tyttö
sytytti leditähdet seinilleen,
lämmitti vatsan tummapaahtoisella kahvilla
ja puiden oksat notkuivat
valon odotuksesta.
Lumipeite sitoi ne syliinsä,
puuytimessä oli jo toive keväästä.
Vuodet vaihtelivat sukkelaan
ja sekosivat toisiinsa,
sukupolvetkin sekosivat
ja siinä melskeessä
tytölle kilahti viesti
muinaisesta kanavasta:
"Me emme ole vain lyhytaikainen ja tuhoisa laji,
me astumme yhä ylemmäs,
tikkaat eivät lopu tähän!"
Hän kuunteli sen korvillaan,
jotka alkoivat lepattaa lumipyryssä,
lumi oli kosteaa ja märkää.
Oli vaikea kuulla siinä lepatuksessa.
Sivistyksen historia ripotteli ledivaloja aikakausimyllyyn
myhäillen tietävästi.
X, Y ja Z -sukupolvet suutelivat toisiaan
kärsimättöminä kaikesta kategorisoinnista.
Ensimmäinen talviperhonen lehahti
omenapuun oksalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti