En tahdo viedä aikaasi,
tuhlata sinua,
olla tiellä,
sumentaa silmiäsi.
Väistyn,
se on syvin ominaisuuteni.
Tämän pienen ohi kiitävän hetken,
tulitikun raapaisun
olin luonasi,
ehkä lämmitin sinua hetken,
kun sinulla oli kylmä.
Rimani keikkuivat maan tasasta korkeimman männyn latvaan,
venyin jokaiseen päivämäärään, kellonaikaan
lohkaisin kaikilta loven ja vastasin jokaiseen kutsuun,
päivät perhosena ja yöt lepakkona.
Jos haluat,
voin olla matto eteisessäsi,
roska ämpärissäsi,
lasta ikkunassasi,
kun se pesee pölyn ja hien lasisilta pinnoiltaan
remontin jälkeen.
Voin myös olla terva suksiesi pohjassa
- ei ole enää tervaa eikä luntakaan -
etkä hiihdä.
Olisin mielelläni suklaakakku ja uskomaton maisema,
mutta jään vain suunnattoman painavaksi
ja täydellisen mauttomaksi evääksi ilman ravintoarvoja.
Ja minä en vieläkään osaa laulaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti