ne jäivät kilometrien alle,
loputtomaan viestien jonoon, jumppapallon ihoon,
näppäimistön väliin.
Jonnekin sinne ne unohtuivat,
puolilikaiseen kerrastoon,
läpikuultavaan seinämaalin (jota en tarvitse) ja täysmaitoon.
Jokin instrumentti se oli, musiikki, joka veti sinne.
Ne katosivat, aina katoavat,
ehkä ne eivät enää koskaan tule.
Koko villapaita pitää purkaa uudestaan, pestä lattiankulma, josta vesi tuli väkisin sisään,
soittaa kriisipuhelimeen tai joulupukille.
Kyyneleet katosivat narkatessa screeniä ja asfalttia
kuin silmälasit ilman dementiapiuhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti