Avosylin

Maija on kuin mansikka,
tuulahdus tuulen tuvasta,
semantiikkaa sopassa,
valaan pyrstösulat ankkurina.

Maija on skumpan kuplat,

valonväre sateessa,
sähkön vipinää revontulissa ja kaupunkien öissä

- ja päivissä.

Jos maailma olisi Maija,
ei olisi sotia,
ja kaikki olisivat rämäpäisiä
kakunkeittäjiä kirjanpainajille, tupajumeille ja paatuneille vieraslajeille.
Iloisesti yhdessä kukkisivat niin lupiinit kuin kangasvuokot,
joka kukka juurtuisi sopivan verran,

yhdessä ja erilleen.

Maija tuulee,

Maija kuulee,

Maija syntyi tarinasta,

monimuotoisen muotoisesta.

Tarinoiden tuoksun voi aistia,

kun Maija poistui jo seuraavaa seikkailua kohti.

Maijalle halaus ja onnea,

ihania kotiinpalauksia ja ilonpulauksia tonneja!

Maijan tähden ripustan 

kesäkuusen nokkaan,

se mielessä höseltää ja säihkii,

yhdistää niitäkin, jotka eivät mitenkään muuten yhdistyisi.

Mikrosiru

Vielä pitäisi olla vähemmän,

himmeämpi, enemmän kivi.

Voi miten kaipaan heitä,
jotka eivät hätkähdä
ja välitä,
joille saan vaan olla oleva tai olematon,
joille ei ole mitään väliä.

Elämäntehtävänä riippumattomuusriipan kantaminen
ja riippuvaisten karistaminen
tähtipölyksi maailmankaikkeuteen

minulla on.

On kiva olla hyödyllinen vähän
etäältä

ottaa rokotus kaikkeen, 

koska kun tartunta tapahtuu

siitä seuraa aina julmuus.

Olen oppinut 

tasapainottelemaan ja kutistumaan,

jotta rauha tulisi,

saisin hengittää,

ei ketään.

Ja silti mikrosiruni tunnistetaan ja

rauha on poissa,

tulee suru ja häpeä:

joku näki valon, 

jonka olen luvannut itselleni kätkeä,

se on kaikkivalo, 

ei yhden vain.

Objekti

Minusta tulee ei-minä,
kun peto lähestyy.
Minä en tahdo tulla syödyksi!

Elämä minusta pakenee,
muutun kiveksi.

Olen puu ja rauta,

eloton, värit pakenevat minusta,

tanssi näivettyy,

kuu himmenee,

peittyy kalvolla.

Minä en ole mukana,

olen muu ja maistun sitkeälle.

Pato

Hän yritti tavoittaa syyn,
miksi silmillä oli oma elämä,
eivätkä ne totelleet käskyjä.

Tiesivätkö ne enemmän kuin ne saivat tietää?

Sydämen padon ei pitänyt vuotaa.

Haperruttiko vaikeneminen mielen, muistin?
Voiko kaiken uudelleenjärjestellä ja
istuttaa kauniille ja häpeällisille teoille uusia merkityksiä?
Mikä on oikein ja väärin, kenelle?

Pitäisikö mielen tallelokerogalleria digitoida
kuin kaitafilmit ja minivideo- ja VHS-kasetit,
vapauttaa biteiksi
vaikka tekoälyn purtavaksi,
ihmisyyden oppitunniksi?

Mitä merkitystä ihmisen mielellä on millekään,
kenellekään tässä järjettömässä kiertokulussa?

Millainen pato on hyvä avata?

Maailma kohisi

Mitä enemmän hän yritti olla värikäs,
sitä harmaammaksi hän muuttui,

hänen ääriviivansa katosivat,
mitä paksumpaa tussia hän käytti.
Hän urakoi yötä päivää,
saadakseen aikaan äänen,

mutta maailma kohisi liian kovaa.

Hän mitätöityi yhä hiukkasemmaksi,
mitä enemmän hän yritti päästä patsaaksi torille
ja saada leiskuvan ja ison tukan ja omat silmät, suun ja kädet.

Mitä enemmän hän yritti muotoutua itsekseen,

sitä enemmän hän muuttui matoksi, jota pitkin kävellään
valtakoneistoon
supattamaan koukeroita
ja katsomaan häpeämättömästi
hippusia.

Louhittu

Valo vajosi mustien käsivarsien taa.
Aika painoi sen alas kämmenellään,
suru luikersi oksilla,
tiivistyi pintaan
valon muistot harteillaan.

Eheydessä armoton kivenhakkaaja
louhii, louhii
ja lopulta mitään ei jää.
Näkymätön kivi,
riittävää oli mahdoton saavuttaa,
pelkkää pois louhittavaa.

Kevyet jäänökset,
syyllisyyden kelmeä varjo käppyröiden alla
ja sekin katoaa,
maa täyttyy kasvoilla ja menestystarinoilla,
jotka ajavat varjon yli.
Syyllisyyden rippeet heilahtavat reitin liepeiltä

käppyröiden riekaleiksi,

kunnes aamun valo paljastaa ne,

ehkä.

Robotiti rop

Uupunut on tyhmä ja
nielaisee syötin,
kun se vapauttaa katiskasta.

Maha verillä,
pakomatkalla,
se kasvattaa arpea,
vaikka koukku ankkuroi
pikku lampeen.

Samaan aikaan puhdistuu vesi,
vahvistuu arpi,
ja lopulta koukku pettää
irtoaa plups

ja uupunut lentää!

Halki taivaan se kiitää
halki preerian
heiluttaa eväsillään 
ja häntäjouhillaan,

hei me lennetään!

Tämähän on ihanaa,
osaaminen kasvoi mahalaukusta
ja myötatunnon kuola valui suupielistä.

Kiitos katiskalle, koukulle ja arpikudokselle!

Täältä tullaan.