Pato

Hän yritti tavoittaa syyn,
miksi silmillä oli oma elämä,
eivätkä ne totelleet käskyjä.

Tiesivätkö ne enemmän kuin ne saivat tietää?

Sydämen padon ei pitänyt vuotaa.

Haperruttiko vaikeneminen mielen, muistin?
Voiko kaiken uudelleenjärjestellä ja
istuttaa kauniille ja häpeällisille teoille uusia merkityksiä?
Mikä on oikein ja väärin, kenelle?

Pitäisikö mielen tallelokerogalleria digitoida
kuin kaitafilmit ja minivideo- ja VHS-kasetit,
vapauttaa biteiksi
vaikka tekoälyn purtavaksi,
ihmisyyden oppitunniksi?

Mitä merkitystä ihmisen mielellä on millekään,
kenellekään tässä järjettömässä kiertokulussa?

Millainen pato on hyvä avata?

Maailma kohisi

Mitä enemmän hän yritti olla värikäs,
sitä harmaammaksi hän muuttui,

hänen ääriviivansa katosivat,
mitä paksumpaa tussia hän käytti.
Hän urakoi yötä päivää,
saadakseen aikaan äänen,

mutta maailma kohisi liian kovaa.

Hän mitätöityi yhä hiukkasemmaksi,
mitä enemmän hän yritti päästä patsaaksi torille
ja saada leiskuvan ja ison tukan ja omat silmät, suun ja kädet.

Mitä enemmän hän yritti muotoutua itsekseen,

sitä enemmän hän muuttui matoksi, jota pitkin kävellään
valtakoneistoon
supattamaan koukeroita
ja katsomaan häpeämättömästi
hippusia.

Louhittu

Valo vajosi mustien käsivarsien taa.
Aika painoi sen alas kämmenellään,
suru luikersi oksilla,
tiivistyi pintaan
valon muistot harteillaan.

Eheydessä armoton kivenhakkaaja
louhii, louhii
ja lopulta mitään ei jää.
Näkymätön kivi,
riittävää oli mahdoton saavuttaa,
pelkkää pois louhittavaa.

Kevyet jäänökset,
syyllisyyden kelmeä varjo käppyröiden alla
ja sekin katoaa,
maa täyttyy kasvoilla ja menestystarinoilla,
jotka ajavat varjon yli.
Syyllisyyden rippeet heilahtavat reitin liepeiltä

käppyröiden riekaleiksi,

kunnes aamun valo paljastaa ne,

ehkä.

Robotiti rop

Uupunut on tyhmä ja
nielaisee syötin,
kun se vapauttaa katiskasta.

Maha verillä,
pakomatkalla,
se kasvattaa arpea,
vaikka koukku ankkuroi
pikku lampeen.

Samaan aikaan puhdistuu vesi,
vahvistuu arpi,
ja lopulta koukku pettää
irtoaa plups

ja uupunut lentää!

Halki taivaan se kiitää
halki preerian
heiluttaa eväsillään 
ja häntäjouhillaan,

hei me lennetään!

Tämähän on ihanaa,
osaaminen kasvoi mahalaukusta
ja myötatunnon kuola valui suupielistä.

Kiitos katiskalle, koukulle ja arpikudokselle!

Täältä tullaan.

Hiekkamuru

En tiedä vieläkö runo asuu täällä,
asuuko täällä vain runonkuoria?

Sydän taistelee,
ja aika näyttää,

jaksaako se.

Aika painava kivi tällä kertaa
ja kunto on romahtanut,
suojaus kadonnut.

Ystävä livahti sisään
ja sielu ulos.

Väärään paikkaan se meni.

Uupunut kivenkantaja jaksaa nostaa hiekkamurun,

saa runon päästä kiinni,

muttei jaksa vetää sitä kuiville.

Karaistuminen

Jaksaako sydän vielä?
Mitä siltä vielä vaaditaan?
Eikö se antanut jo kaikki
ja enemmän?

Hiljaisuus, sinetti,
aika korjaa.

Tarinaa voi kuitenkin kirjoittaa,
laulaa, soittaa, voi tanssia hidasta kipua,
voi maalata
sielun ammottavien vaikenevien kammioiden kuvat.

Voi kirjoittaa kivulle siivet.

Merkityksellisyyden siruista
voi hitsata terästä,
opetella halaamaan rauniota,
voi etsiä liekkejä,
jotka ennallistavat ilot
ja valavat sykkeen teräkseen.

Life with wind and rain

My life is jazz
it is dance
so many beautiful, talented, creative ones around
so open hearted minded ones
uniques

we all are
we'll be fine
we'll not be balanced
but we'll be fine

wind comes
dries my eyes
loving is brave

loving is painful
it is life
with wind
and rain